Istuin keskellä Glenwood Townin pokémonkeskuksen vieressä olevassa ravintolassa ja näppäilin Rotom Phonea. Lähelläni ei tällä hetkellä Maailmankruunajaisten turnaussovelluksen mukaan ollut ainuttakaan kouluttajaa sitten kanssani samaan aikaan liittyneen Cyanin, mutta se ei ollut tällä kertaa etsimäni tieto. Sen sijaan työni alla oli selvittää, missä lähin pokémonsali mahtoi sijaita. Ajattelin, että voisin lyödä lähimmän salijohtajan kohdatessani kaksi kärpästä yhdellä iskulla: Voisin sekä kysyä häneltä tulevaan työhöni liittyviä yksityiskohtia, että haastaa hänet otteluun testatakseni paikallisten salijohtajien tasoa. Kotialueellani Sinnohissa liiga oli melko kovatasoinen, mutta tulikohan sama koskemaan Elestreniä? Ken tietää?

​

Ennen kuin pääsin mutustelemaan edessä olevaani lounaspihviä, löysin Rotom-puhelimellani vihdoinkin itseäni lähimmän salijohtajan tiedot: Hänen nimensä oli Ronan ja hänen hyönteistyypin salinsa sijaitsi itseeni nähden viereisessä kaupungissa: Pembrokessa, jonne ei ykköstietä pitkin autolla kulkien ollut karttasovelluksen mukaan kuin noin tunnin parin mittainen ajomatka - eikä se parituntinen karautus siinä ollutkaan se päivän seuraava dilemma, vaan kuinka voisin saada vasta yhden ottelun kokeneen Antareksen kehittymään tasoissa mahdollisimman nopeasti ykkössalin pokémoneja vastavaalle tasolle: Yleensä ykköstien kouluttajat kun eivät olleet mitenkään voimakkaimmasta päästä. Lisäksi ensimmäisen salin tyyppi sattui olemaan juuri ötökkätyypin pokémonit, mikä tarkoitti että kilpikonnani pitäisi saada tyyppihaittansa ansiosta kehittymään vähintään Grotleksi, ellei juuri hyönteistyyppiä vastaan vahvoja maapokémoneja olisi jostain sattunut löytymään.

​

Siispä eipä lounaspihvini kanssa auttanut juuri antaa ajan kulua kun oli jo aika alkaa suunnata hyrysysyni ja koulutettavani kanssa ykköstien vartta päin.

​

Puolisen tuntia myöhemmin olinkin jo ajamassa rentoa maantietä. Kaksikaistaisen tien reunoja koristi näin loppukeväiseen aikaan lyhyt, mutta valtava, avoin ja vehreä nurmialue, jonka takana kaukana horisontissa siinsi sinertävä valtameri. Antares nukkui rauhassa takapenkillä laboratorion takaa löytämäänsä ruohonkortta rauhallisesti pureskellen. Pian löysinkin tien varrelta sopivan pienen pysäköintiseisakkeen, jolle päätin autoni pysäyttää ja hypätä ulos. Oli aika aloittaa Antareksen koulutus hyönteistyypin salin päihittämiskelpoiseksi. 

​

"Komppaniassa herätys!" huudahdin leikkimielisesti aloituspokémonilleni, joka vastaukseksi pyyntööni vain käännähti kylkeään. Aivan kuin hän ei olisi kuullutkaan koko huudahdusta. Suullisen pyyntöni tehottomuudesta johtuen yritin muutaman kerran myös ravistaa kilpikonnani kylkeä kevyesti, ilman sen kummempia tuloksia kuin äskenkään. Aloin hetken miettiä, miten saisin hänet heräämään. Lopulta lamppu syttyi päässäni ja päätin napata korren Antareksen suusta nopeasti. Kuin salaman iskusta tämä heräsi ja vilkaisi minua väsyneen ärtyneesti.

 

"Alokas Ruusunen näyttää heränneen", jatkoin yhä armeijateemaista kiusoitteluani, kunnes koin paremmaksi ideaksi perääntyä muutamna askeleen. Kilpikonnapokémon nimittäin valmisteli Kehopuskua, josta osuma ei olisi mikään kivuton juttu, vaikka vasta aloituspokémon onkin. Ehdin juuri ja juuri hypähtää sivuun, kun Antares olikin jo täydellä voimalla puskemassa minua. Pian olimmekin jo automme vieressä kuin matadori ja härkä konsanaan taistelemassa keskenämme yhdestä ruohonkorresta: Antares yritti puskea minua aina vain voimallisemmin ja voimallisemmin, mutta onnistuin aina hypähtämään sivuun ruohonkorren kanssa. Hassu tapa aloittaa aloituspokémonin kouluttaminen, eikä tuosta varmaan kummemmin kokemuspisteitä tälle tippunut, mutta kai tuo korren perässä puskeminen paransi hiukan ketteryyttä ja nopeutta.

​

"Nouda!" sain koiranomistajille hyvin tutun idean ja päätin heittää kädessä pitämäni korren noin kymmenen metrin päähän. Antares ensin vilkaisi minua syyllistävästi ja hän olikin jo lähdössä laahustamaan korttaan kohti, mutta yhtäkkiä sen päättikin napata eräs toinen pokémon. Tunnistin tämän Rattataksi katsoessani sen purppuraista karvoitusta ja rottamaista vartalonmuotoa.

​

"Siin ois sulle vähän välipalaa!" naurahdin kepeästi kun Antares jo lähtikin puskemaan rottapokémonia päin yllättävänkin vauhdikkaasti. Rattata yritti keventää oman pokémonini puolustuksia pyörittämällä häntäänsä Häntäpiiska-nimisen liikkeen mukaan. Taklaus osui kuitenkin rottaan niin lujaa, että se sai sen lennähtämään noin parin metrin päähän maantien varrella olevaan kosteaan ojaan. Rattata ei suinkaan turkkinsa kastumisesta pitänyt vaan lähti juoksemaan omalla Kehopuskullaan päin Antaresta.

​

"Vetäytys ja tee taas oma Kehopuskus", komentoni oli ja Rattatan kehopuskun osuessa oma kilpikonnapokémonini olikin jo vetäytynyt kuoreensa niin, että hyökkäys ei tehnyt juurikaan vahinkoa - tai niin ainakin luulin: Häntäpiiskan puolustuskykyvähennyksen ansiosta Rattatan kehopusku olikin ollut tavallista kivuliaampi ja tämä näin aiheutti Antareksen kuoreen pienen naarmun. Tästäkös hän sitten riemastui ja kohta alkoikin edellisiäkin kehopuskuja raivokkaampi taklausjuoksu Rattataa kohti. Rottapokémonilla ei ehtinyt nokka kauaa tuhista, kun Antares jo nosti tämän päällään ilmaan, hyppäsi perässä ja taklasi ilmasta käsin rotan kohti maantien betonia. Osuma oli niin tehokas, että purppura rotta ei toennut muuta kuin makaamaan maassa pyörtymisensä merkkinä.

​

"Kas perhana... Sä osaat tollastakin?" jäin hämmentyneenä katsomaan tilannetta kun Antares otti korren takaisin itselleen Rattatan suusta ja marssi juhlavasti takaisin autoni takaovelle päin. Vielä kerran tämä kääntyi minuun päin merkkinä siitä, että takaovi pitäisi avata. Tein työtä käskettyä ja Antares asettuikin rauhassa takapenkkini harmaalle kangaspäällyställe oletettavasti jatkamaan lepohetkeään.

​

Takaoven ja Turtwigin silmien taas sulkeuduttua aloinkin välissä ihmettelemään, kuinka Antares otteli kuitenkin yllättävän tottelevaisesti huomioiden että kyseessä oli vasta noin parisen tuntia sitten hankkimani pokémon. Sitten muistinkin professorin kanssa puhumani puhelun lounashetkelläni:

​

"Aloituspokémonimme ovat sekä tavallista ottelualttiimpia, että koulutettu erityisen tottelevaisiksi ja helppohoitoisiksi omia kouluttajiaan kohtaan, koska annamme niitä useimmiten kokemattomille kouluttajille. Se voi olla vähän laiska ja omaehtoinen, mutta uskoisin Turtwigisi tottelevan sinua oikein mainiosti jo ensipäivien aikana. Olethan kouluttajana melko kokenut. Mutta muista että sen kilpi on sille erityisen tärkeä ja hoitorasvaa sille saa useimmista ruokakaupoista", sanoi professori kutakuinkin. Kuuntelin silloin hänen vinkkejään vähän puolella korvalla, mutta tuon katkelman muistin häneltä melko tarkkaan.

​

Istahdin taas itsekin autoni rattiin, kun näin Antareksen takapenkillä jostain syystä hierovan kilpeään hermostuneesti poskellaan. Katsoin tarkemmin kohtaa, jota tämä hieroi ja huomasin siinä pienehkön naarmun. Arvasin sen tulleen Antareksen äskeisestä ottelusta, jolloin muistinkin taas professorin antaman hoitorasvavinkin ja aloin etsiä Rotophonellani lähintä ruokakauppaa. Onneksi sovellus ilmaisi lähimmän ruokakaupan olevan noin muutaman kilometrin päässä olevalla huoltoasemalla, joten matka ei ollut pitkä.

 

Pian kuljeskelinkin jo huoltoaseman pienen ruokakaupan hyllyköiden välissä etsimässä matkalleni sopivia tykötarpeita. Olin jo kotona Sinnohissa pakannut autoni peräkontissa sijaitsevaan matkalaukkuun vaihtovaatteet, vuodevaatteet, ruoanlaittovälineet ynnä muuta pitkällä matkalla oleellista, mutta olin jo etukäteen ajatellut hoitavani ruokaostokset vasta paikan päällä. Ruoaksi olin koriin jo ottanut itselleni grillimakkaroita ja retkijuomaksi muutaman kokiksen ja oluen sekä lisäksi Antarekselle muutaman kaalinpään ja perunoita. Ostoskorissa ruokien seassa makoili myös kyseinen kilpikonna tyytyväisenä katselemassa tulevia eväitään. Silti jotain vielä uupui. Seilailin kaupan puisten hedelmäkorien keskellä etsimässä jotain ohrapirtelöä ja kabanossia vehreämpää syötävää sekä itselleni, että pokémoneilleni. Lopulta katseeni kohdistui kaupan neoninsinisiin Oran-marjoihin, joita pakkasinkin muovipussiin reilun kilon.

​

Ruokaostokset hoidettuani suuntasin kaupan kassan lähellä olevalle voidehyllylle, josta löytyi paljon sekä ihmisille että pokémoneille sopivia rasvoja ja hoitovoiteita. Oli vesityyppien ihoa kosteuttava voide (kyllä, sillekin on oma voiteensa), kivityyppien ihon kiiltoa edistävä voide, ruohotyypeille suunnattua shampoota, tulityyppien hoitoainetta, kaikkea mitä vain kuvitella saattoi. Pian Antares alkoi kuitenkin vähän kyllästyä pälyilyyni ja tökkäsi rauhallisesti nokallaan yhtä hyllyn alareunalla sijainneista voidetuubeista.

"Mitäh?" ihmettelin osumaa, kunnes huomasin kilpikonnapokémonin tökkäämän voidepurkin tippuneen noin parikymmentäsenttisen matkansa kaupan lattialle. Kyseinen tuubi onneksi oli kuin olikin juuri oikeaa voidetta: Kilpikonnapokémonien kilvenhoitovoidetta - eikä sitä tarvinnut edes kauaa etsiä.

"Jassoo, kyl potilas parhaiten omat aineensa tietää", naurahdin ja poimin purkin lattialta ostoskoriini.

​

Pian poistuimmekin ostosten kanssa kassalinjan kautta toki ensin ostokset maksettuani ja henkkarit vilautettuani. Kaupasta pihalle astellessani näin erikoisen näyn: Purppura, letkumainen esine oli jostain kiinni autoni kyljessä suunnilleen polttoainesäiliön korkin kohdalla. Juoksin autoani kohti ja tajusin letkun autoni polttoainesäiliössä olevan ihan todellinen. Tosin sen toisessa päässä ei ollut mitään säiliötä, mitä olisi koitettu pumpata. Pitemmittä puheitta aloin vetää letkua mahdollisimman nopeasti pois, mutta se ei vaikuttanut lähtevän. Olin alkamassa vetää kovempaa, mutta letku vaikuttikin olevan elossa ja läimäisi minua hännällään. Iskun voima ei varsinaisesti ollut kovin vaikuttava, mutta säikähdin näkyä niin paljon, että kaaduin vasten vieressäni olevan auton kylkeä.

​

"Mi-mitä helvettiä?!" sain sanotuksi, kun letkumainen esine veti itsensä pois tankista ja lähti hyökkäämään minuun päin. Letkun koko muodon nähtyäni tunnistin esineen Ekans-nimiseksi käärmepokémoniksi, joka katsoi minua kiukkuisesti. Vieressäni koko ajan ollut Antareskin ihmetteli näkyä suu ammollaan.

​

"Sun kouluttajas saa maksaa mulle uudet bensat!" huudahdin kiukkuisesti Ekanssille, joka vastineeksi älähdyksestäni lähti hyökkäämään minua kohden. Päättelin Ekansilla olevan kouluttaja, koska luin kerran jostain, että tiettyjen myrkkypokémonien käyttäminen polttoainevarkauksissa oli yleistä - ja harvemmin villit käärmepokémonit bensiiniä huvikseen litkivät.

"Taklaa se kumoon!" reagoin nopeasti tilanteeseen antamalla Antarekselle ottelukäskyn, jolloin se hypähti autoni kyljen kautta ja murjoi käärmepokémonin ojaa kohti.

"Ei mun autoa, senkin torvi", huokasin katsoen kilpikonnaani hieman pettyneesti, joka pudisteli päätään anteeksipyytelevästi. Sen sijaan Ekans makasi nurmikolla kuolaten suustaan jonkinlaista harmaata nestettä, jonka oletin olevan sekoitus autoni bensaa sekä Ekansin omaa myrkkyä.

​

"Eipä oo toikaan mato ihan kunnossa", kävelin katsomaan, kuinka juuri autoni bensat juonut Ekans oikein voi, koska tämän vointi ei vaikuttanut kovin terveeltä.

"Tiäkkö mitä? Me mennään tuonne huoltoaseman pokémonkeskukseen ja mä etin käsiini sun kouluttajan", tokaisin hampaitani yhteen purren, aloin kietoa käärmepokémonia harteilleni ja lähdin kävelemään takaisin huoltoaseman sisätiloihin, kunnes tumma pitkä hahmo lähti juoksemaan minua kohti äkäisesti.

"Mitäpä vielä?" huokaisin hyvin hiljaa.

​

"Se on mun! Mitä vittua sä sille oikein teet!?" hahmo karjaisi vihaisesti. Hän oli tummaan risaan t-paitaan ja vanhoihin harmaisiin verkkareihin pukeutunut kasvoiltaan yltä päältä mustaa sekaista hiusta ja partakarvaa täynnä oleva vähän ruskettunut ja homssuinen mies.

"Ai säkö tän vaihtoehtojuopon omistaja oletkin?" esitin vastakysymykseni myös aika ikäväntuulisella äänensävyllä.

"Mitä luulet?! Anna se tänne tai mä tapan sut!" alkoi mies uhkailla nyrkkejään heristellen.

"Tää sun puutarhaletkus päätti imaista mun autosta bensat - ja jos se kerran on sun, niin paras viedä toi mato pokémonkeskukseen ja alkaa kaivaa kuvetta tai mä soitan poliisit", ojensin Ekansin uhkaavan oloiselle kouluttajalleen.

"Mä sulle mitään maksa, mee töihin!" vastasi puliukko ja sylkäisi maahan.

"Kuule niin ylityöllistetyltä kun itse vaikutatkin niin nää sun kastematos imemät dinomehut maksoi mulle ihan kivasti, joten ala nyt maksaa tai tää asia viedään raastupaan - ja vie toi tenukeppispagetti oikeesti pokemonkeskukseen, ettei tää käy myös pokémonsuojelurikokseks", hermostuin puliveivarille entistä enemmän, mutta hän ei kehoituksilleni paljoa korviaan lotkauttanut.

​

"Tee Myrkkypistos - muhun", mutisi mies hiljaisesti, jolloin maassa maannut Ekans tokeni juuri ja juuri sen verran, että tajusi pistää puliveivaria hänen paljaana olleeseen nilkkaansa. Heti pistoksen osuttua alkoi hän hymyillä ja huohottaa iloisemmin, mutta jotenkin pelottavan maanisesti.

"Tule isin luo", kuului tilanteeseen nähden pelottavansävyiset sanat, kun hän otti puolikuolleen käärmepokémonin maasta, asetti suunsa vasten tämän suuta - aivan kuin hän olisi suudellut tätä - ja alkoi puristaa käärmepokémonia rajulla voimalla joka puolelta. Ihan kuin käärmepokémon olisi ollut hedelmä ja puliveivari koittanut puristaa tästä mehuja suuhunsa. Näky oli yhtä aikaa äärimmäisen sairas ja absurdi. Olin kyllä kuullut että narkomaanit pokémonmaailmassa usein käyttivät pokémonien myrkkyjä huumatakseen itsensä, mutta en olisi kuunaan uskonut meiningin olevan noin makaaberia. Käärmepokémonin kehonmyrkyt ja veri virtasivat minua uhanneen puliveivarin suupielissä. Ihmiset ympärillä kyllä kauhistuivat tilannetta, mutta kaikki tilanteen nähneet asiakkaat pakenivat autoihinsa ja liukenivat paikalta niin nopeasti kuin suinkin mahdollista. Olin siis tässä tilanteessa aivan yksin. Harvoin koin tuntevani pelkoa, mutta nyt kaikki vaistoni käskivät minua ottamaan Antareksen syliini ja juoksemaan niin kauas kun vain ikinä pääsin.

​

En päässyt edes vauhtiin, kun tumma hahmo paiskasi melkein kuin kuolleelta vaikuttaneen, rutikuivan ja väriltään kalmanhaalistuneen käärmeen maahan ja lähti juoksemaan minua kohti. Juuri kun olin ottamassa Antaresta syliini, tämä tökkäsi minua kevyesti päällään ja asettui eteeni otteluasentoonsa. Aivan kuin tämä pieni kilpikonna olisi ollut valmiina puolustamaan henkeäni ja terveyttäni vastaan tulevaa suurta uhkaa vastaan. Tilanne oli niin lyhyt, etten ehtinyt edes reagoida, kun Antares valmistautui taklaamaan miehen kumoon.

​

Yhtäkkiä mies ottikin ja kaappasi tätä kohti juoksevan kilpikonnapokémonin suoraan kouraansa, puristi tätä hetken lujaa, katsoi uhkaavasti ja heitti huoltoaseman lasisista ikkunoista sisään. Matka miehen ja lasi-ikkunan välillä oli noin parikymmentä metriä sekä Turtwigit painoivat yleensä ainakin kymmenen kiloa, joten hänen ottamansa "huume" vaikutti vahvistavan myös tämän fyysisiä kykyjään. Sitten puliveivari otti taskustaan puukon ja lähti juoksemaan vauhdilla minua kohti pelottava kiilto silmissään. Lähdin juoksemaan huoltoaseman sisätiloihin niin nopeasti kuin pääsin - sekä katsomaan kuinka Antares mahtoi voida kouluttajanurani kivuliaimman osumansa jälkeen, että suojellakseni henkeäni. 

​

"Pysähdy!" yhtäkkiä paikalle juoksi huoltoasemalta kaksi turvamiestä oletettavasti tarkoituksenaan taltuttaa mies. Turvamiesten ansiosta puliukko päätti vaihtaa kohteensa minusta turvamiehiin, juoksi heitä kohti ja löi molempia kasvoihin niin kovaa, että he kaatuivat ja löivät päänsä huoltoaseman asfalttiin. Lisäksi estääkseen turvamiesten liikkumisen, otti tumma hahmo puukkonsa ja löi sillä turvamiehiä suoraan heidän molempiin jalkoihiinsa.

​

"Tummaan pukeutunut narkkari puukottaa meidän turvamiehiämme, osoite Valtatie 1-1717 Ykköstien huoltoasema. Tuokaa tänne poliisi ja vähän äkkiä", huusi huoltoaseman kassan hätääntynyt naistyöntekijä puhelimeen piilossa kassan takana ja yritti renkuttaa puisen kassapöytänsä alla olevaa hälytysnappia paniikissa.

​

Kuitenkin Antares pudisti päätään huoltoaseman ikkunan - tai lähinnä hajonneen ikkuna-aukon - takana ja lähti juoksemaan taas kohti tummaa hahmoa.

 

"Antares! Tuu nyt saatana pois sieltä!" huusin kuin hengenhädässä ja lähdin juoksemaan päättäväisen kilpikonnapokémonini perään. Tämä ei paljoa varoituksiani kuunnellut, vaan juoksi huoltoaseman matalan rakennuksen katolle ja alkoi etsiä riehuvaa puliukkoa. Lopulta tämä paikallisti hänet juoksemassa kohti aseman pääovia, jolloin Antares hyppäsi katolta ja taklasi miestä niin lujasti päähän kuin vain osasi. Osuma päähän sai miehen horjahtamaan ja lopulta kaatumaan maahan. 

​

"Ma-Machoke, tu-tule ulos", maassa makaava turvamies vapisi ja kykeni juuri ja juuri ottamaan takkinsa taskusta poképallon ja kutsumaan sieltä pokémonin pihalle.

"Te-tee Keskityspaine!" myös toinen loukkaantuneista turvamiehistä yritti puhua. Poképallosta tullut noin puolitoista metrinen lihaskimppupokémon kuuli miesten voipuneet pyynnöt ja tämä latasi käsiensä väliin sinisenä hehkuvan energiapallon, jonka se iski kohti kaatunutta puliukkoa. Isku osui ja voimapallo räjähti aiheuttaen vakavaa vahinkoa kaatuneeseen puliukkoon. Hyökkäys ei ollut kuitenkaan niin voimakas, että se olisi aiheuttanut tappavaa vahinkoa. Olin joskus lapsena kuullut eräällä kouluni poliisiasemalle tekemällä retkellä, että poliisien ja turvamiesten pokémonit opetetaan tekemään hyvinkin voimakkaita liikkeitä, mutta niiden tehoa ja liikeratoja rajoitetaan niin, että osuman saanut ihminen ei kuole iskuun, vaan menettää vain tajuntansa pidätystilanteen helpottamiseksi.

​

Puliukko jäi tajuttomaksi ja pian paikalla olivatkin jo partiollinen poliiseja sekä ambulanssillinen pelastushenkilökuntaa hoitamassa tilannetta. Neljä erikoisvarusteltua isokokoista poliisimiestä kantoivat puliukkoa poliisiauton takakonttiin samalla kun paikalle tulleet ensihoitajat ja heidän Chanseynsa kantoivat vahingoittuneita turvamiehiä sekä lähes kuollutta Ekansia ja yrittivät ambulanssissa elvyttää heidän saamiaan haavoja. Antares ja minä katsoimme tilannetta autoni vierestä yhtä aikaa helpottuneina ja ahdistuneina. Ensin sitä oltiin vain aloittamassa pokémonseikkailua aivan tavallisella tavalla ja ostamassa aloituspokémonille kilpivoidetta - ja sitten sitä oltiin pelkäämässä henkensä edestä jotain kovemman tason narkomaania. Yhtäkkiä yksi poliiseista tuli luokseni ja kysyi kuvaustani juuri tapahtuneesta tilanteesta, johon kerroin mahdollisimman totuudenmukaisesti kaiken sen, mitä absurdista ja pelottavasta tilanteestani suinkin tajusin. Yllättäen huomasin vieressäni sen valkoisen muovipussin, johon olin kaikki kaupasta ostamani tarvikkeet pakannut. Olin varmaankin jättänyt sen siihen silloin, kun aloin vetämään sitä Ekansia pois tankistani.

​

"Soitamme sinulle asiasta vielä myöhemmin", totesi poliisi lopuksi lakonisesti ja lähti pois luotani. Kun huomasin tilanteen olevan muilta osin hallinnassa, päätin että halusin mahdollisimman nopeasti käynnistää hoppani, suunnata Pembrokeen ja unohtaa koko tämän absurdin väliepisodin. Ehdin jo heittää ruokakassini sekä Antareksen auton takapenkille ja yrittää käynnistää autoa, kunnes huomasin että se ei enää käynnistynytkään. Toki se Ekans oli ehtinyt imeä autostani aika paljon polttoainetta, mutta mittarin mukaan sitä oli vielä hiukan jäljellä. Yhtäkkiä haistoin palaneen käryä ja päätin avata autoni konepellin: Se savusi mustanviolettia höyryä, jonka heti arvasin johtuvan moottoriin päässeestä Ekansin myrkystä.

​

Vaikutti siis siltä, että myös auto oli vietävä huoltoon. Onneksi ennen lähtöä hankkimani - tai no, perheen minulle tuputtama - matkavakuutus osoittautui kerrankin hyödylliseksi investoinniksi ja se onnistui kattamaan sekä autoni hinaus- ja huoltokulut, taksi- ja junamatkat lähimmän juna-aseman kautta Pembrokeen, Antarekselle ajan erikoislääkärille illaksi että yhden yön hotellissa. Jouduin kuitenkin maksamaan tuon kaiken aluksi itse ja lähettämään niistä saamani pdf-kuitit vakuutusyhtiölle, jotta rahojen maksu onnistuisi. Onneksi olin ehtinyt säästää vähän enemmän rahaa kasaan ennen Elestrenin-matkaani, vaikka nämä kaikki investoinnit siitä ison palan haukkasivatkin.

​

Pian istuinkin jo mustassa taksimersussa ostoskassi jaloissani, iso matkalaukku takapenkillä ja Antares sylissäni. Olin kaiken jälkeen aika väsynyt ja kaipasin nyt vain mahdollisimman nopeasti lähimpään sänkyyn.

​

"Vähän villimpi päivä huoltoaseman perukoilla, vai kuinka?" yritti kalapuikkoviiksinen keski-ikäinen kalju taksikuskimies avata keskustelua humoristisesti. Olimme ajamassa Ykköstieltä sivunnutta hiekkatietä pitkin sille lähimmälle asemalle, josta minun piti nousta Pembrokeen lähtevään junaan.

"Noh, näinkin vois asian ilmaista", päätin liittyä keskusteluun tilanteen tuomasta stressistä huolimatta yhtä humoristisesti. Yleensä huumori kun oli itselleni yksi keino lievittää stressiä.

"Noita huumeveijareita alkaa jo näilläkin perukoilla näkyä turhan usein", vakavoitui taksikuskin ilme vähäsen.

"Siitä lähtien kun tuo Käärmeengrogin resepti lähti leviämään pimeillä markkinoilla, on nuo huumerikokset täällä syrjäseutuvillakin lisääntyneet", hän jatkoi aiheesta vieläkin vakavammin huokaisten.

"Käärmeengrogi?" ihmettelin kummasti joltain Harry Potter-larppaukselta kuulostanutta nimeä.

"Tarkoittanee sitä, että ensin Ekansille syötetään pää täyteen amfetamiini ja steroidiyhdisteitä, jonka jälkeen pakotetaan se imemään bensiiniä. Aine reagoi käärmeen kehossa niin että se aiheuttaa sekä erittäin päihdyttävää, että fyysisesti voimistavaa tököttiä. Tuppaa vaan tappamaan aivosoluja pahemmin kun viikon ryyppyputki", selitti taksikuski.

"Miten sä tiedät tästä näin paljon?" aloin vähän ihmetellä kuultuani taksikuskin mutkikkaan selityksen.

"Velipoika onnistui hankkimaan ihtensä sillä sairaalan kautta kiven sisään", huokasi taksikuski surullisena.

"Otan osaa", vastasin hänelle itsekin hieman vakavoituneena.

​

Pian olinkin jo matkatavaroineni nousemassa asemalle saapuneeseen junaan. Asemalla ei minun lisäkseni odottanut kuin muutama muukin ihminen pokémoneineen, joten ruuhkasta ei ollut pelkoa - tai näin ainakin luulin, kunnes näin junan olevan tupaten täynnä. Onneksi oma penkkirivini sentään oli tyhjä ja juuri vaununi ovien vieressä, joten päätin istahtaa sille ja levähtää. Odotin saapumistani Pembrokeen ja siellä olevan hotellin vällyjen väliin enemmän kuin innolla.

​

"Työmatkavuoro Orabelle Citystä Pembrokeen saapuu pääteasemalleen tunnin kuluttua. Toivotamme kaikille mukavaa matkaa", kuului kondyktöörin ruuhkan selittävä kuulutus, kun päätin ottaa ja torkahtaa pitkän päivänalkuni jälkeen. Toivottavasti Pembroken päässä matkani sujuisi hiukan rauhallisemmin.