Suuri ovi edessäni hiljalleen avautui. Istuin musta takki ja rennot matkavaatteet päälläni mustan porrasperäisen autoni kyydissä jonottamassa pois pohjoisen Sinnoh-alueen Canalave Citystä lähteneen laivan tummanpuhuvalta autokannelta. Toisessa kädessäni oli auton noin kahvitarjottimen kokoinen nahkainen ratti, jota pitelin jännittyneenä tulevasta: Olin nimittäin perinyt eräältä edesmenneeltä salijohtajasukulaiseltani itselleni vanhan pokémonsalin, jonne johtavia ajo-ohjeita pidin oikeassa kädessäni. Itse sukulaiseni poismeno oli aika helppo uutinen ottaa vastaan, koska en ollut hänen kanssaan mitenkään erityisen läheinen. Oikeastaan olen tavannut hänet elämäni aikana vain kerran - ja siitäkään kerrasta en muistanut paljoa mitään, koska olin silloin vielä niin pieni. Perunkirjoituksessa sali kuitenkin annettiin haltuuni, koska olin sillä hetkellä perheen ainoa täysi-ikäinen jäsen, jolla oli jonkinlaiset pokémonkouluttajan taidot: Sisarukseni kun olivat vielä molemmat alaikäisiä, eikä vanhempani halunneet kokonaisesta salista itselleen koituvaa riesaa. Sukulaiseni pokémonit kuitenkin menivät jostain syystä jakoon muille sisaruksilleni, minkä vuoksi minun oli pyydystettävä itselleni uusi tyystin maatyypeistä koostuva joukkue. Olin kyllä aiemmilla road-tripeilläni pyydystänyt itselleni pokémoneja, mutta kukaan aiemmasta miehistöstäni ei sattunut edustamaan perimäni salin asettamia tyyppikriteerejä, joten minun oli lähdettävä Elestrenin alueelle tyhjin taskuin. Tai no, ei nyt aivan tyhjin taskuin: Olihan minulla matkalaukullinen vaatteita, pesuaineita ynnä muita tykötarpeita koslani takakontissa sekä hieman paikallista valuuttaa matkakassaksi.

​

Mietintäni aikana oli autojono alkanut jo liikkua, eikä aikaakaan kuin oma vuoroni jo tulikin. Painoin vaistonomaisesti kaasupoljinta ja autoni lähti hiljalleen valumaan kannen kivikovaa permantoa pitkin sataman uudenkarhealle asfaltille. Matka Sinnohista Elestriaan oli meriteitse kestänyt suunnilleen viikon, minkä vuoksi tunsin suurta helpotusta tunnettuani pitkästä aikaa asfaltin kohinan vanhan luottokulkineeni kankaisten penkkien välityksellä.

​

Muutamaakymppiä satamatietä hetken ryömitettyäni päätin jättää uudenkarheaa kalustoa huokuvan satama-alueen taakseni. Näin jo hetkisen keskiajan jälkeen syntyneenä otin yksissä tuumin reittiohjeissa mainitun osoitteen ja näppäilin sen etupenkillä makaavaan punakalla kromikuorellaan hymyilevään Rotom Phone-puhelimeeni. Muutaman sekunnin mietittyään asetti laite itsensä tuulilasissani roikkuneeseen hands-free-pidikkeeseen, näytti navigaattorinsa kartasta mihin minun pitäisi mennä ja antaa karttaohjelmille tyypilliseen tapaan reittiohjeita lakonisella äänellään.

​

Hetken koneäänen suuntamonologeja kuunneltuani löysin itseni sataman ja kohteeni: Glenwood Townin väliseltä moottoritieltä. Ykköstien reunoja koristelleet lehtipuut vilisivät ohitseni nopeutetun filminauhan lailla nopeusviisarini mittarin osoittaessa sataaneljääkymmentä, puhumattakaan hirviaitojen takana vilahtaneista pokémonotuksista. Ohi vilahtaneiden kylttienkään perusteella ei Glenwood Towniin ollut edessä mitenkään erityisen pitkä matka: Alkoihan tienviittojen kilometrilukematkin vaihtua jo kaksinumeroisista yksilukuisiksi.

​

Pienen moottoritienpätkän sekä noin viisitoistaminuuttisen keskusta-ajelun verran myöhemmin siinsi kohde edessäni: Tehdashallin kokoinen punapuinen, hieman navettaa muistuttava rakennus, jonka suurten ruskeampien puuovien päällä oli jo hieman rapistuneen näköinen hiilikuituinen pokémonsalilogo. Autoni sain kätevästi pysäköityä salin ovien vieressä olevalle sorapäällysteiselle parkkipaikalle, josta lähdin saapastelemaan tulevan salini ulko-ovelle hieman ramaistunein askelin. Olihan vasta aamupäivä, enkä laivalla ehtinyt ottaa muuta kuin kuivahtaneen kroissantin kahvikupposen kera. 

​

Oven eteen päästyäni huokaisin vielä kerran päättäväisesti, ennen kuin koputin voimallisesti salini parhaat päivänsä nähneitä pääovia. Oventakainen odotukseni ei ehtinyt olla pitkä, kun puisista uksista eteeni asteli jo pitkä, hoikka sekä kyttyräselkäinen hahmo. Hänellä oli pitkä parta, kulunut stetsoni päässään sekä hiekkaista parkkipaikkaa laahannut tummanruskea nahkatakki.

​

"Jassoo... Siekös oot se tämän vajan perinyt kloppi", haukotteli stetsonipappa rauhaisasti kuopsutellessaan maata oikealla jalallaan. 

"Omassa persoonassaan", vastasin hänelle yhtä ummehtuneella äänensävylle, jonka jälkeen lähdimme laahustamaan sisälle päin.

​

"Pientä pintaremonttia tyä vaatinnee. Tulloo vaan perikunnalle kallis lasku", istahti ukko salin reunamalla olevalle puiselle katsomolle. Salin kuntoa tarkastellessani totesin vanhuksen olleen oikeassa: Katsomoiden penkit kasvoivat sammalta, laudat näyttivät lahonneilta sekä pintarakenteiden alla kuhisi niin paljon elämää, että paikka kävisi hyvin hyönteistyypin salista. Ottelukenttä sentään vaikutti olevan edes asiallisessa kunnossa.

​

"Kyllähän tässä jokunen visiitti Biltemaan tekis tosiaan terää", mumisin laahustaessani ympäri ottelukenttää. Eipä paikassa ollut pikaisen kierroksen jälkeen sen suuremmin mitään katsottavaa, joten päätin palata salia esitelleen papparaisen viereen katsomoon - tai no, siihen raatoon mitä katsomosta oli vielä jäljellä. Ainakin stetsonipappa vaikutti olevan hyvää pataa penkkien rei'istä kivunneiden Spinarakien ja Joltikien kanssa.

"Tässäpä olisi nuo remonttisopimuksen lomakkeet. Suattaapi olla valamis jo kuukauven päästä", antoi pappa käteeni kynän, sekä muutaman A4:sen, joihin minulta kaivattiin puumerkkiä. Remonttimieheksi en toiselle puolelle maailmaa lähtenyt, joten raapustin allekirjoitukseni papereihin epäröimättä. Onneksi papereissa ei pikavilkaisulla vaikuttanut olevan mitään epäilyttäviä pränttejä tai muita pyramidihuijauksia.

 

"Paras olla tekemättä nigerialaishuijauksia tällä puumerkillä", naurahdin kylmän viileästi antaessani lomakkeet takaisin papparaiselle.

"Eläppä siitä kloppi huoli", tokaisi vanhus takaisin taiteltuaan lomakkeet takkinsa taskuun.

"Ai niin, osanottoni", unohdin kaikessa loanheitossani jo itse asian, minkä takia tänne tulin.

"Kiitosta, kiitosta. Hyö oli hyvä kaveri. Salin hoeti kun ommoo lastaan. Jopa isse elliittinelikkoakin näki haastelemassa aekoenaan", muuttui stetsonipapan huokaus haikeammaksi. Muistelin miehen olevan melko läheinenkin kaveri salin entisen omistajan kanssa.

"Tunnettu lafka siis", aloin melkein kiinnostua vierustoverini kertomuksista.

"Oe kylläpä. Mistäpäs sie vuan tuollaasen mainehen ja pokémoonit ihtelles nappahat. Myö kuulin etteihä siulla ollu aenuttakaan muatyyppivä", kyseli papparainen saatuaan oikealle puolelleen nukkuvan Ariadosin.

"Noh, jätäs se meikäläisen huoleksi", kuittasin hypättyäni ylös lahonneelta katsomonpenkiltä. Oikeastaan vaarin kysymys laittoi minut hieman miettimään: Mistä alueelta oikein löytäisi taitavia, nimenomaan maatyyppisiä pokémoneja.

"Rohvaltahan suapi aenakin muataman alakupalan. Eepä nyö oo muatyyppivä pieninä nähnykkää mu uotappas kun nyö kehittyy", vinkkasi stetsonipappa. Mitä yhtään itämurteita tulkitsin, piti minun siis astella professorilta hakemaan itselleni aloituspokémon. Aivan, kuin silloin kymmenkesäisenäkin.

"Noh, eikun menoks Annie Lenoks vaan sitte - ja kuukaudenko se remontti sit kesti?" varmistin vielä heikkokuntoista pääovea raotettuani.

"Suattaapi olla ja suattaapi olla kestämätä. Myö jätän siulle sit lisäohojeet ku navetta aokenee", vilkutti pappa ja jäi paikalle muistelemaan vanhan salin entistä elämää.

​

Asetettuani Rotom-puhelimeeni reittiohjeet laboratorioon, löysin itseni suunnistamasta koslani ratissa Glenwood Townin pikkuruisessa keskustassa. Alue oli täynnä pieniä, sympaattisia puutaloja, ikään kuin vanhassa ruotsalaiskylässä. Oli pieni ihme, että tiet olivat edes asfaltoitu. Laboratorion sanottiin olevan kylän pikkuruisen pääkadun päässä, jota pitkin para'aikaa etenin. Asuintalojen keskeltä autoni ikkunoista näkyi kotoisia kyläkaupanomaisia putiikkeja, sekä lapsia leikkimässä tien reunoilla ensimmäisten taskuhirviöystäviensä kanssa. Toki kaasujalkani suhde niihin ei ehkä ollutkaan aivan niin ystävällinen: Minua kun alkoi jo hieman riepoa hyrysysyni nopeusviisarin jämähtäminen kolmillekympilleen.

​

Kuten luvattua, tien päässä käyntiäni odottelin jo kylän ainoa tiilillä rakennettu valkoinen lasikattoinen talo. Jätettyäni auton oven eteen, ponnahdin kuskinpenkiltä ylös ja koputin päättäväisesti oveen. 

​

"Jaahas, jaahas, päivää", avasi oven jotenkin hyvin tutun oloinen, kuitenkin vähän edellistä nuorempi mieshenkilö. Hänellä oli ruskeat hiukset sekä pitkä valkea apteekkarintakki päällään.

"Ei kai täsä iltakaan vielä", kuittasin takaisin riisuessani kenkiä talon pieneen tuulikaappiin. Näin kaukaa katsottuna rakennus muistutti pikemminkin omakotiasuntoa kuin tavallista laboratoriota.

"Olen Professori Greene, kukas sinä olet?" kysyi professori rauhallisesti.

"Mikä puu oli?" kohautin olkapäitäni hieman hölmistyneenä.

"Puu vai?" hölmistyi professori.

"Eiks teidät kaikki nimetä jonkun puun mukaan?" jatkoin kysymysteni tulitusta, kun olihan se sinällään jännä nähdä elämäni ensimmäinen pokémonprofessori, joka rikkoi heille tyypillistä nimiperinnettä. Olihan se ikään kuin kirjoitettu sääntö, että jokaisen pokémonprofessorin sukunimen oli perustuttava johonkin puuhun tai kasviin.

​

"Ai niin, nimeänihän on ihmetelty jo aina professoriakatemiasta saakka: Oma sukunimeni oli alun perin Greenheart, joka viittasi Chlorocardium rodiei-nimiseen eteläiseen puulajiin, mutta vaimoni halusikin yhdistelmänimen. Häittemme jälkeen kutsuttiin vähän aikaa nimellä Greenheart-Pine, mutta päätimme lyhentää sen sitten vain Greeneksi. Onhan se nuorten kouluttajanalkujemmekin helpompi sanoa", selitti professori rauhallisesti. Sinänsä minussa herätti pienoista kunnioitusta, että kyseinen herra vastasi typerähköön kysymykseeni näinkin asiallisesti, vaikka olemme tunteneetkin vasta noin puolisen minuuttia.

"Jassoo", nyökkäsin katsellessani tuulikaapin takaa paljastuvaa melko kaksijakoista kokonaisuutta: Vasenta puolta talossa tähditti mitä moderneimmilla mööpeleillä varustettu laboratorio ja keittokomero, kun taas olohuoneen ja takana olevan makuuhuoneen tunnelmat olivat paljon puisempia ja mummonmökkimäisempiä.

​

"Toisaalta voisin esittää sinulle vastakysymyksen: Miksei oma nimesi sitten esitä väriä, kun kerran olet eräänlainen protagonisti?" esitti professori nokkelan vastakysymyksensä.

"Ja millähän tunnilla opistoissa neljän seinän rikkomista opettiin?" tuli nauravainen hymy huulilleni, kun päätin nokittaa professoria vasta-vastakysymyksellänni.

"No, tiedäthän: Kanton Red, Blue, Green ja Yellow. Johton Gold ja Silver", luetteli Greene esimerkkejä.

"Tässä olis idea tulla salijohtajaksi, ei kansikuvapojuksi", aloin nauraa jo vähän rehevämmin.

"Ai niin, isäni kävikin jo esittelemässä sinulle paikkoja", viittasi Greene, jolloin tajusinkin, miksi professori vaikuttikin niin tutulta.

"No mutta! Onkohan tuo savonmurre tarttuvaa?" hörähtelyni sen kun jatkui.

"Suattaapi olla ja suattaapi olla olematta", imitoi Greene stetsonipäistä isäukkoaan - ja vieläpä melko hyvin.

​

"Takaisin asiaan: Kuulin tavoitteestasi ryhtyä maatyypin salijohtajaksi, eikä meillä professoreilla ole muuta tarjota kuin suosituimpien alueiden aloituspokémonit, niin sinulle jää oikeastaan vain kaksi vaihtoehtoa: ruohotyypin Turtwig tai vesityypin Mudkip. Kumpikaan ei ole varsinaisia maatyyppejä, mutta kehittyessään viimeiseen muotoonsa kumpikin saavat päätyyppiensä rinnalle myös maatyypityksen", selitti professori ottaessaan kaksi poképalloa jääkaappinsa viereltä sijaitsevalta pöydältä. Pian hän päätti heittää molemmat pallot ilmaan ja paljastaa kaksi vaihtoehtoani.

​

Vesityyppinen mutakalapokémon Mudkip yritti katsella minua oranssit poskipäänsä kimmeltäen, mutta en oikein koskaan tajunnut sitä mutakippoja kohtaan kohdistunutta hypetystä, joten valintani kohdistui tämän vieressä nukkuneeseen rauhalliseen ruohokilpikonnaan: Turtwigiin. Pidin Torterroja oikein jylhinä tappokoneina ja olisin aikoinani valinnutkin kyseisen jytäkonnan, mutta kiusaukseni valita Chimchar ihan itse Turtwigin valinneen lapsuudenkumppanini kiusaksi oli silloin kymmenkesäisenä pojankoltiaisena aivan liian suuri.

​

"Kyl se tää taitaa olla", nostin nukkuvan Turtwigin syliini ja kävelin olohuoneeseen rysähtääkseni professorin nahkasohvalle.

"Oiva valinta", vastasi professori ja otti jäljelle jääneen Mudkipin omaan syliinsä.

​

"On tuo professorinhomma näillä tienoilla varmaan aika rauhallista", pohdin ääneen pikku kilpikonnan tuhistessa unissaan.

"Paperihommia enimmäkseen. Eipä näiltä kulmilta ole aikoihin mestarikandidaatteja Elestren liigaan lähetetty", vastasi professori ja kaivoi taskustaan erikoisen mallisen harjan, jolla se alkoi karstata nuijapääpokémonin ihoa.

"Vai parturipalveluita kaljulle sammakolle", ihmettelin Greenen toimintaa Mudkipin iholla.

"Tämä on juuri Mudkipille tarkoitettu erikoisharja, joka auttaa sen ihon huokosia hengittämään paremmin. Kuuluuhan tähän työhön myös pokémoneista huolehtimista", selitti professori Mudkipin hymyillessä leveästi.

​

"Ai niin, haluatko kenties nimetä uuden ystäväsi?" kysäisi Greene, kun myös Mudkip nukahti hierovien harjasten hemmotellessa tämän jäykkää, hengittämätöntä ihoa.

"Voishan se olla..." näpytin sormiani leukaperiini mietteliäästi. Ajatukseni katkesi, kun löysin professorin pöydältä tähdistä kertovan aikakausilehden.

"Ai, tämä aviisi. Siellä on tehty tutkimusta erääseen kaikkeutemme suurimmista tähdistä: Antarekseen liittyen. Tähden nimi voisi olla osuva myös tuolle pikku unikeolle: Antares kuin tarkoittaa sodan jumalan vastakohtaa, eikä tuota Turtwigia rauhaisampaa otusta juuri maan päällä ole", tokaisi professori ja otti katsomani lehden käteensä. Hetken aikaa ajattelin hylätä Greenen idean naurettavana, mutta sitten muistinkin eräät tuttavani, jotka nimesivät jokaisen omistamansa pokémonin jonkin teeman mukaan: Toiset mausteiden, toiset fiktiivisten hahmojen, kolmannet valtioiden... Olihan näitä, eikä tähtiteema kuulostanut edes mitenkään niin naurettavalta idealta.

"No, vaikka sit se", näin oli ensimmäinen sekä salijohtajatiimini, että Elestren alueen pokémonini saanut nimensä.

​

"10, 9, 8..." alkoi professori jostain syystä laskemaan ääneen kellonsa sekunteja taaksepäin. Oliko hän kenties räjäyttämässä pytinkinsä aikapommilla?

"3, 2, 1", kuluivat sekunnit loppuun kun Greenen ovesta juoksi sisälle nuori, niin ikään ruskeatukkainen poika.

"Isä, onko Mudkipini jo valmis?" poika tuli hänen jalkojensa juureen kysymään.

"Cyan, ethän vielä ole edes valinnut itsellesi pokémonia, täällähän on 24 eri vaihtoehtoa", Greene selitti pojalleen.

"Kyl sä tiiät, minkä mä valitsen! Oon aina halunnut just Mudkipin", poika hyppeli tasajalkaa innosta.

"Tiedänhän minä", professori antoi nukkuvan Mudkipin poikansa olkapäille. Nyt minä olin sitten nähnyt tuon perheen samana päivänä jo kolmessa polvessa.

​

"Voisitte muuten ottaa keskenänne ottelun tuolla takapihalla. Ainahan peleissäkin seikkailu aloitetaan kilpakumppanin haastamisella", ehdotti Greene meille leikkimielisesti. Enpä tosin tiennyt, voisinko suhtautua noin kymmenvuotiaan oloiseen poikaan vakavasti minään kilpakumppanina. Siitäkään huolimatta, että lähes kaikki pokémontarinoiden protagonistit ovat suunnilleen tuon ikäisiä.

​

Päätin kuitenkin hetken kuluttua astella laboratoriotalon takapihalle Greene ja Cyan perässäni. Turtwig ja Mudkip seisoivatkin siellä jo valmiiksi vastakkain. Mudkip intoa puhkuen, kun taas Antarekseksi nimeämäni kilpikonnapokémon vielä hieroi silmiään oikealla eturaajallaan. En ymmärtänyt, miten ne kaksi sankaria oikein vilahtivat unistaan otteluvalmiuteen noin rivakasti. Itsellä menisi vastaavaan suoritukseen ainakin pari tuntia - tai vapaapäivinä kolmekin.

​

"Ottelu on yksi vastaan yksi ja haasteen voittaa se, jonka pokémon pysyy viimeisenä ottelukunnossa", koitti Greene alkaa tuomaroida ottelua. Ihailin tietyllä tasolla hänen panostustaan lastaan kohden, mutta eipä tämä kovin merkittävältä ottelulta tuntunut.

"Vaikka Kehopusku, senhän nuo kaikki aluks osaa", heilautin kättäni ja Antares lähti juoksemaan nuijapääpokémonia kohti.

"Vesipyssy", komensi Cyan omaa pokémoniaan, mutta Mudkipin suusta tullut pieni vesisuihku ei paljoa aloituspokémonini päätä vaivannut.

"Voi lapsikulta kun vesityypin liikkeet eivät tee paljoa vahinkoa ruohotyyppeihin", selitti Green pojalleen yhä rauhallisena.

"Kehopuskulla jatketaan", nämä ensimmäiset ottelut olivat siitä epäkiitollista hommaa, että monet aloituspokémonit eivät paljoa niiden Kehopuskujensa ja mandatorisen turhahkon statusliikkeensä lisäksi paljoa muuta osanneet. Moni kun oppi ensimmäiset vähänkin paremmat liikkeensä jopa vasta lähempänä kymmenettä tasoaan.

​

"No yritä sit Kehopuskua", Cyan komensi ja Mudkip lähti vuorostaan juoksemaan Antares silmissään kiiluen.

"Vetäytys, pannaas vähä defenssejä", vetäytyi Antares kilpeensä hetkiseksi, mikä jostain kumman syystä nosti kilpikonnapokémonin puolustuskykyä. Taklauksen osuessa tämä onnistuikin torjumaan liikkeen vain päänsä heilautuksella, lienikö eräänlainen kehopuskun variaatio tämäkin.

"Samalla linjalla vaan", hyppäsi kilpikonnapokémon ilmaan ja taklasi Mudkipin ruohonjuurelle. Pokémon vaikutti olevan jo heikkona. Tyypillisestihän ensimmäisen kilpailijaottelun aloituspokémonin kaatamiseen tarvittiin vain muutama onnistunut Kehopusku.

​

"Koita murista", yritti Cyan vielä komentaa, mutta Antares oli jo valmiina lopettamaan.

"Tiedät kyllä, mitä tehdä", huokasin juuri, kun pikkukilpparin pää osuikin nuijapääpokémoniin viimeistä kertaa, ennen kuin tämä makasi maassa pyörtyneenä. Kokemuspisteet virtasivat juuri ottelun voittaneen Antareksen pottiin. Ken tietää, saiko ensipokémonini jo ensimmäisen tasonsa?

​

"Mudkip ei voi jatkaa, joten ottelun voittaa Turtwig", tokaisi professori lakonisesti.

"Äh, ei oo todellista", huokasi Cyan kutsuessaan pokémonia takaisin palloonsa.

​

"Aloitusottelunne on nyt hoidettu, joten ottakaa vielä tästä pokédexinne ja viisi poképalloanne", ojensi Greene meille taskustaan pienet kankaiset pussukat.

"Kiitos, kiitos, ei kai tässä sit", asetin kangaspussin housujeni etutaskuun ja olin lähdössä jo kävelemään takaisin autolleni.

​

"Ai niin, mitä oikein aiot puuhailla tulevan salisi remontin aikana?" istahti Greene takaovensa vieressä olevalle puiselle penkille. Kysymys oli sinänsä mielenkiintoinen, koska täysin maatyyppisen pokémonjoukkueen vierelleni kasaaminen ja kouluttaminen oli ainoa, mitä olin keksinyt, mutta se voisi yksinään käydä aika tylsäksi.

"Voisit osallistua Maailmankruunajaissarjaan sekä haastaa lähitienoon muita salijohtajia saadaksesi näkyvyyttä. Sinut tunnustettaisiin paremmin kylämme entisen salijohtajan seuraajaksi, jos pystyt näyttämään maailmalle sinun ja pokémoniesi taitoja", professori alkoi selittää kaivaessaan taskustaan oman, tällä kertaa valkoisen Rotom Phone-puhelimensa. Hän selaili sitä puhuessaan hetken aikaa, kunnes hän näytti minulle nettisivun, jossa kerrottiin kaikenlaista tärkeää tietoa tästä "Maailmankruunajaissarjasta".

​

"Kyseessä on vuosittain jopa satojatuhansia kouluttajia sisältävä ottelusarja, jossa mitataan kuka on maailman paras pokémonkouluttaja. Kouluttajat ottelevat toisiaan vastaan ja sekä voittojen määrä, että laatu määrittää sijoituksesi rankingissa. Kilpailijat jaetaan neljään eri kategoriaan: Parhaat yhdeksän kouluttajaa kuuluvat Mestariluokkaan, parhaat sata Ultraluokkaan, parhaat tuhat Suurluokkaan sekä kaikki muut Perusluokkaan. Myös kolmen alemman luokan sisällä olevat kouluttajat on jaettu seitsemään eri tähtiluokkaan taitojensa mukaan. Kouluttajat ottelevat toisiaan vastaan haastamalla heidät turnauksen puhelinsovelluksella. Sieltä näkee sekä haastajan tason, että sijoituksen..." selosti professori Greene aiheeseen liittyvää liturgiaansa, mutta hänen poikansa alkoi vain haukotella remakasti.

​

"Voisin ilmoittaa teidät molemmat, uusi kausi on itseasiassa juuri alkamassa. Lainatkaahan puhelimianne", lopetti Greene liturgiansa ja annoimme Cyanin kanssa molemmat puhelimemme. Onhan se ihan mukavaa, että välillä joku muukin hoitaa ne väsyttävimmät paperityöt minun puolestani.

"Tässä, teidät on nyt ilmoitettu", professori antoi puhelimemme takaisin ja näin profiilini komeilevan krominpunaisen Rotom-puhelimeni näytöllä. Tiedoissani ei ollut muuta kuin juuri saamani Antares-Turtwig, sekä sijani "147 932". Myöskään  Cyanin saamaa sijaa "147 933" ei voinut mitenkään erityisen juhlallisena pitää. Tosin tarkemmin tarkasteltuani ihmettelin nimitietojeni kohdalla seissyttä nimikettä "Brown".

​

"Ja mikähän on 'Brown'?" mulkaisin professoria kysyvästi.

"Sanoinhan sinulle äsken, että sinussa on sellaista protagonistin vikaa ja tarvitset vähän protagonistimaisemman värisen kouluttajanimen. Siksihän nimesin myös poikani Cyaniksi", Greene hymyili maireasti taputtaessaan poikansa päätä.

​

"Juahas huamenta paivöö. Uotteko työ jo ilimottaatuneet siihhen mualimammestarruuteen", tuttu stetsonipäinen papparaisääni kuului juuri takaamme. Miten voikaan vanha mies saapua laboratorion nurmiselle takapihalle noin huomaamattomasti.

"Juurihan minä ilmoitin nämä kaksi sankaria sinne, iskä", professori naurahti vastaukseksi.

"Entä uotteko jo hakeneet kiooskilta miun jall...sanomalehdet", kysäisi ukko heti perään.

"Haimme ostoksenne päivemmällä. Ne on muovikassissa tuolla tuulikaapissa", vastasi Greene isänsä kysymykseen.

​

Olin jo ensimmäisen tulevan maatyyppijoukkueeni pokémonin saanut tykötarpeineen, joten lähdin tavaroineni paikalta melko nopeasti edellisen välikohtauksen jälkeen. Käynnistin autoni pokémonlaboratorion tieltä, laitoin Rotom-puhelimeni navigaattorin ohjaamaan minut Glenwood Townin kylänkeskustan ainoaan lounasravintolaan ja kaasutin kohti tulevia matkojani Elestrenin alueella.